perjantai 14. lokakuuta 2011

Ensimmäinen perjantaikirja

Donna Tartt - The Secret History
























Tarkoitukseni on tarttua tässä blogissa johonkin, vanhaan tai uuteen, kirjaan vähintään viikottain. Tuntuu luontevalta aloittaa niistä kirjahyllystäni löytyvistä teoksista, joita äskettäinen vieras kuvaili kauniisti elämää nähneiksi.

Kerroin alkulauseessa lukevani tiettyjä kirjoja (lue: koko kirjahyllyni sisältöä) jatkuvasti uudelleen, kylpeväni niiden (jo ensimmäisellä lukukerralla tutulta tuntuneessa) maailmassa, kielessä ja rakenteessa. Kerroin myös olevani 80-90-lukujen tuotos. Rakastan kirjallisuutta, joka elää viittauksista toisiin teksteihin, jopa "historiaan". Pidän siitä, että seuraamani henkilöt ovat itseäni älykkäämpiä ja lukeneempia. On ihanaa antaa kirjailija imeä mukaan toiseen maailmaan, on melkein tyydyttävämpää seurata, kuinka tämä ihana maailma murenee peruuttamattomasti.

Donna Tarttin The Secret History, suomeksi Jumalat juhlivat öisin, oli maailmanlaajuinen Tapaus jo ennen julkaisuaan 1992. Muistan, kun luin sitä tuoreena suomennoksena ilmaisutaidon lukion hyppytunnilla ja luovan kirjoituksen luokkakaverini moitti viihteellistä valintaani. Pidin sitä itsekin vähän nolona: meidän mikrokulttuuriimme kuului rakastaa niukkaa, kielellisesti ja rakenteellisesti haastavaa proosaa, mieluiten manneurooppalaisena versiona. Paheksuimme viihdettä ja "lukuromaaneja" niinkuin vain 17-vuotiaat älyköt osaavat. (Salaa ahmin dekkareita, olin ahminut siitä asti kun kahdeksanvuotiaana onnistuin kiristämään äidiltä luvan lukea Agatha Christieitä.)

Nyt miltei 20 vuotta myöhemmin puhkiselattu amerikkalaispokkari (ostin sen philadelphialaisesta sekundakirjojen kaupasta keväällä 1995) on yksi kirjahyllyni useimmin luetuista. Palaan siihen vähintään vuosittain, yleensä useammin. Muistan kokonaisia sivuja ulkoa, tiedän juonen kaikki mutkat, olen ottanut selvää sitaattien alkuperästä jo ajat sitten. Joskus luen sen uuden, kiehtovamman lukemisen puutteessa, useammin luen sen voidakseni kylpeä minulle rakkaimmassa kielessä ja kohtaloissa. Lyhyellä matematiikalla laskettuna olen suorittanut lukemisrituaalin ainakin 30 kertaa. Löydän itseni edelleen ensimmäisen luvun ensimmäisestä kappaleesta: "Does such a thing as “the fatal flaw,” that showy dark crack running down the middle of a life, exist outside literature? I used to think it didn’t. Now I think it does. And I think that mine is this: a morbid longing for the picturesque at all costs."

Tutkailin netistä, mitä muut lukijat sanovat Secret Historysta. Moni tuntuu minun tavoin rakastavan asetelmaa klassisten kielten opiskelijoista itärannikkolaisessa yliopistossa, nauttii (ei aivan uniikisti, näitä harrasti jo Agatha-vainaa) päälaelleen käännetystä murhamysteeristä (koska Bunnyn murhaajat ilmoitetaan alkulauseessa, kyseessä ei ole "whodunit" vaan "whydunit"), taitoa, jolla Tartt yhdistää kreikkalaisen tragdian kaikkien yliopistoromaanien perusteokseen, Evelyn Waugh'n Menneeseen maailmaan (joka sekin on tarkemmin ajatellen kreikkalaisen kohtalotragedian toisinto).

Sensijaan hämmästyttävän moni tuntuu pitävän kertojaa Richard Papenia ja muita keskeisiä henkilöitä luotaantyöntävän kylminä, tunteettomina ja epämoraalisina ellei peräti moraalittomina. Ehkä kertoo ennenkaikkea minusta, että samastun jokaiseen pääviisikon jäseneen (yleensä en lukijana koe tarvetta samastuilla henkilöihin, ylettömän sympaattisiksi tarkoitetut hahmot hermostuttavat minua). Aivan kuten minä, he elävät enemmän omassa mielikuvituksessaan ja tiiviimmässä suhteessa kirjoihin kuin nk. tosielämään, heillä on vaikeuksia ilmaista tunteitaan tai ottaa kontaktia ryhmänsä ulkopuolisiin, he tulkitsevat muiden reaktiot väärin. He samaan aikaan liioittelevat omaa erityislaatuisuuttaan ja ratkaisujaan, toisaalta toimivat "ennaltamäärätyn kohtalon" pelinappuloina. Richard kuvaa Bunnyn murhan viileästi, luultavasti suojellakseen itseään, mutta teon seuraukset näkyvät kaikissa: Francis sairastuu paniikkihäiriöön, Charles alkoholisoituu, Camilla (joka muutenkin jää etäisimmäksi) etääntyy edelleen, Richardin unettomuus ja depressiivinen puoli pahenee entisestään. Salaperäisin ja sulkeutunein hahmo, nerokkuuden rajoja lähestyvä Henry reagoi omalla tavallaan. (Törmäsin jossain sellaiseenkin keskusteluun, että onko se Henry saatana. Kannattaa muistaa, ettei judeokristillinen paholainen kuulu kreikkalaiseen mytologiaan, kuten kirjassa muistutetaan. Pahaa ei siinä ole ulkoistettu ja ylimaallistettu, vaan se on "meissä".) Henkilöt ovat kyllä äärimmäisen minäkeskeisiä (välillä me-keskeisiäkin) - murhien vaikutus on tärkeää siinä, miten se vaikuttaa meihin, ei esim. uhriin ja tämän läheisiin - mikä on aika normaali nuoren ihmisen tapa suhtautua ihan kaikkeen.

Koska kohtasin The Secret Historyn ensimmäisen kerran "herkässä iässä", se on viitoittanut osaltaan merkittävästi myöhempää elämääni ja kiinnostuksen kohteitani. Ei ole sattumaa, että keskityin yliopistossa pitkään antiikin historiaa tai uppouduin taideaineisiin ja latinaan. Valitettavasti en löytänyt opettajistani Julian Morrow'ta - ehkä siksi, ettemme kohdanneet hiljaisissa huoneissa kuuden hengen ryhmissä, teen kiehuessa taustalla, arvokkaiden mattojen vaimentaessa sivistynyttä keskustelua kauneudesta ja kauhusta. Ihailen lukeneisuutta ja kykyä muistaa lukemansa, haluaisin itsekin ilmaista sen, että nyt vähän väsyttää "Je veux dormir plutôt que vivre", mihin kaveri jatkaisi "Dans un sommeil aussi doux que la mort". Ihme kyllä, kirja ei ole koskaan herättänyt minussa halua tavoitella transsendenssia bakkanaalien avulla.

Moni nykyajan lempikirjailijoistani on amerikkalainen, kuten Tarttin aikalainen ja opiskelukaveri Bret Easton Ellis - jonka Camden College on yhtäkuin Tarttin Hampden College. Olen yrittänyt analysoida, mikä minua amerikkalaisessa romaanissa viehättää. Ainakin se, että voin luottaa heidän rakentamiensa maailmojen sisäiseen logiikkaan - jos "asiavirheitä" onkin, ne eivät pilaa lukukokemusta vaan tuntuvat perustelluilta. Toisin kuin Easton Ellis, joka naulaa pikkutarkoilla detaljeilla aikakauden ja miljöön reaalimaailman kaltaiseksi, The Secret Historyn sijoittuminen jonnekin 1980-luvulle on paljon väljempää - sivuhenkilöiden pukeutumistyyli, reaganilaisuuteen kuulunut islamofobian nousu ja terävästi piirretyn puolitaiteellisen opiskelijajengin suosikkihuumeet kyllä sopivat aikakauteen, mutta päähenkilöt liihottelevat Menneen maailman lisäksi muutenkin 20-luvun tunnelmissa, kuin Kultahatussa ikään. Tämä ei ole ainoa Waugh'n maailmaa ja rakennetta lainaava romaani, josta pidän: Jopa Anja Kauranen onnistui sijoittaessaan Arabian Lauri -romaaniin Bridesheadista pöllityn veli-sisarparin ja elegisen tunnelman.

Aivan kuin Brideshead on "revisited", The Secret History tapahtuu kertojan muistelemana. Sen maailma on menetetty ikuisesti, vaikka aikaa on kulunut vain vähän. Molemmissa kirjoissa Arkadiassa eletään ajallisesti ja sivumäärällisesti lyhyt aika, käänne väärään tapahtuu traagisen aikaisin, ja valtaosa romaania on väistämättömän alamäen kammottavan tarkkaa kuvausta. Moni lukija tuntuu tuohtuneen kirjan loppupuolen surkeudesta, nostattavan alun jälkeen jokaisen henkilön loppu on sanalla sanoen aika paskanen. Minusta se on välttämätön, onneksi kirjailija uskaltaa olla pelastamatta ketään, vaikka joku henkiin jääkin. Pidän myös siitä, että lukija tietää jo prologin ensimmäisestä lauseesta ("The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeksbefore we came to understand the gravity of our situation."), että vituikshan tässä kaikki menee.

Eräs lempiamerikkalaisistani, Jeffrey Eugenides, näyttää juuri julkaisseen (ristiriitaisia kritiikkejä saaneen) romaanin, joka myös sijoittuu 1980-luvun alkuun ja osin yliopistomaailmaan, sekä minua jo ennalta viehättävästi vanhalla kunnon postmodernilla tavalla suhteeseen kirjallisuushistorian kanssa - päähenkilö lukee Barthesia ja elää melko austenilaista/jamesmäistä "avioliittoromaania". Sen aion hankkia seuraavaksi yliopistoromaanieni kokoelmaan. Kysyn myös, osaatteko te suositella yliopistomaailmaan sijoittuvia romaaneja? Entä juhlivatko jumalat teidän lukukokemuksissanne?

11 kommenttia:

  1. Tutustuin The Secret Historyyn joskus yläasteen ja lukion taitteessa. Nimi oli tullut satunnaisesti vastaan etsiessäni uutta luettavaa, mutta tartuin siihen vasta, kun se sattui tarttumaan käteeni kummitädin kirjahyllystä.

    Rakastuin. Ahmin kirjan pakkomielteisesti parissa päivässä. Seuraavina vuosina suunnittelin muiden vaihtoehtojen ohella muinaiskreikan opintoja yliopistossa, mieluiten jossain yhtä salaperäisessä kuin kirjan Hampden.

    Muinaiskreikasta ei tosin koskaan tullut mitään, vaikka yliopistoon taideaineiden pariin päädyinkin. Sen sijaan kirjalla on edelleen erityinen paikkansa paatuneessa sydämessäni.

    On jotenkin ihan mahdotonta purkaa sanoiksi sitä kokemusta, mikä mulla Secret Historysta on. Se ehkä osui ajankohtaan, jossa olin muutenkin todella kiinnostunut antiikin historiasta ja kirjallisuudesta. Mutta siinä on jotain muutakin. Samaistuin (hieman poikkeuksellisesti) hirvittävän vahvasti jokaiseen päähenkilöön. Ihastuin jokaiseen poikaan ja vähän tyttöönkin. Tavallaan olisin kai halunnut siinä kirjoihin enemmän kuin elämään uppoutuvan teinin kukaan-ei-ymmärrä-mua-angstissa jonkun samanlaisen, vähän sisäänpäinkääntyneen ryhmän ympärilleni. Siitäkin huolimatta, ettei kukaan päähenkilöistä ollut täydellinen tai tekojensa perusteella edes erityisen pidettävä.

    Edellisestä lukukerrasta (niitä on kertynyt tähän mennessä luullakseni kolme) on taas ehtinyt kulua muutama vuosi. Kirjoituksesi muistutti, että kirjahyllyssä on aarre, joka pitäisi ottaa pian uudelleen käsittelyyn.

    Jään seuraamaan kiinnostuksella kirjablogiasi!

    VastaaPoista
  2. Aluksi on sanottava, että ihan mahtavaa, että blogaat nyt myös kirjallisuudesta! Toisen blogisi kiinnostavia kirjoituksia olen seuraillut (joskin nolottavan harvasti kommentoinut) jo pitkään.

    Luin itse Secret Historyn ekaa kertaa viime viikolla. En tiedä, miten olen onnistunut tähän asti sen ohittamaan - olen vuosikaudet ajatellut, että tuo pitäisi lukea, mutta aie realisoitui vasta, kun kirja sattui käteeni kirpputorilla.

    Olin sitten tietenkin ihan muissa maailmoissa koko viime viikon. Viehätyin myös tavattomasti keskeisistä henkilöhahmoista ja ystäväporukan eteerisestä meiningistä - viikonloput maalla Francisin tädin talossa, sunnuntaipäivälliset kaksosten luona, Julianin kreikantunnit...
    Ja siitä, miten se kaikki vääjäämättä hajoaa.

    Aion itsekin iskeä kynteni Eugenidesin uuteen lähiaikoina. Pidin kovasti Middlesexistä,ja "marriage plot" taas sattuu olemaan lähellä omia kirjallisuudellisia kiinnostuksiani.

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia kommenteista, ihana kuulla lukuelämyksistänne! Tämä pääviisikkoon tai -kuusikkoon samastuminen on musta todella merkittävää, siinä jengissä on sisällä ja siksi tapahtumien vääjäämätön kulku tuntuu niin pahalta - vaikkei mitään muitakaan ratkaisuja oikein voisi olla.

    Jenni, Middlesex on myös tehnyt muhun kovan vaikutuksen, ja odotan myös paljon Marriage Plotilta, vaikka se on aivan toisenlainen kuulemma - ja hyvä niin (pidän myös paljon Tarttin Pikku ystävästä, juuri sen omalaatuisuuden vuoksi, joskin aivan toisella, ulkoapäin arvostavalla tavalla kuin Secret Historysta).

    VastaaPoista
  4. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä suomeksi. Opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistolla, ja luulen että kirja on vaikuttanut paljon paitsi siihen millaisia odotuksia minulla oli opiskelijaelämästä, myös siihen mitkä hetket opiskeluvuosista koin merkityksellisiksi. Tämä on todellakin yksi elämäni kirjoista, jonka vaikutus ulottuu pitkälle pelkän kirjallisuuden ulkopuolelle.

    Henkilöhahmoja rakastan. (Minulle henkilöhahmoihin samaistuminen tai ainakin heistä kiinnostuminen on yksi ehto sille, että kirja nousee lempikirjojen joukkoon.) Pystyin samaistumaan liiankin hyvin Richardin tarpeeseen kuulua ryhmään. Francis oli minusta heikkoudessaan ja hauraudessaan kaunis. Camillan viileys kiehtoi loputtomasti. Henry on arvoitus jota en pysty ratkaisemaan.

    Lopun traagisuus vain korostaa kirjan alun unenomaista kauneutta. Nautin joka kerta äärettömästi ensimmäisten lukujen lukemisesta, ja toivon että asiat voisivat lopussa mennä toisin. Mutta tietysti niiden kuuluu mennä juuri niin kuin ne menevät.

    VastaaPoista
  5. Hei Liisa, kiitos kommentistasi! Vilkaisin muuten sinun blogiisi, ja huomasin, että olet Seljan tyttöjen ystävä, loistavaa!

    VastaaPoista
  6. Kyllä jumalat juhlivat. Luin noin kuukausi sitten oman puhkikuluneen pokkariversioni taas kertaalleen, oli tosin ehkä vasta about viides kerta. Olen lukenut jumalani vain suomeksi, pitäisi itse asiassa hankkia myös alkuperäiskielellä. Kuten HeidiV:kin sanoi, on vaikeaa purkaa suhdetta kirjaan. Siihen liittyy ihastusta, samaistumista, itsestä irtaantumista, kielessä kellumista. On niitä kirjoja, jotka ovat paitsi jättäneet jäljen myös jollain lailla muuttanut ihmisenä vaikka kornilta kuulostaakin.
    Onpa mahtavaa, että olet alkanut blogata kirjoista(kin)!

    VastaaPoista
  7. "Eksyin" tänne toisen blogisi kautta, olen sen ahkera lukija mutta onnettoman laiska kommentoija.Hauskaa, että laajensit bloggaamista kirjoihin!

    Itse luin Jumalat juhlivat öisin pari vuotta sitten ensimmäisen ja ainoan kerran, täytyisi ehkä ottaa se uudestaan käsittelyyn alkuperäiskielellä joskus mutta tuntuu että maailmassa on liikaa lukemistaan odottavia kirjoja. Muistan että kirja oli tosi mukaansatempaava ja toivoin että päähenkilöt selviäisivät ehjin nahoin kaikesta. Parhaiten taisin samaistua porukkaan ulkopuolelta tulevaan Richardiin, vaikka kaipa jokainen henkilöistä on tavallaan ulkopuolinen.

    VastaaPoista
  8. Hups. Kirjoitin pitkästi, painoin jotain, minulle tuli rekisteröitymissivu omaa blogia varten.

    Lyhyesti siis.

    Yliopistomaailmaan sijoittuva kiinnostava kirja: Don DeLillon Valkoinen kohina.

    Juhlivatko jumalat? Tykkäsin kyllä kirjasta, pidän sitä hyvin viihdyttävänä ja maailmaansaa uppouttavana. Se on jättänyt muistikuvia tiloista, tilanteista ja tunnelmista pikemminkin kuin juonesta, mutta niin minulle yleensä käy kirjojen kanssa.

    Huumeilla turrutettu hautajaistalo muistuttaa tunnelmaltaan joitakin kohtia Bret Easton Ellisin kirjassa Alta nollan. Richardin kurja joululomakämppä kävi luihin. Bakkanaaliriemu tuntui etäisemmältä.

    Kaisa

    VastaaPoista
  9. Ehdottomasti paras lukemani yliopistomaailmaan sijoittuva romaani on Nabokovin Pnin. Kirja on hauska ja ironinen, yliopistokuvaus ei ole lainkaan vanhentunut. On nimitttäin asioita, jotka eivät koskaan muutu. Toinen yliopistomaailmaa käsittelevä romaani, jonka olen lukenut monta kertaa, on John Updiken Roger's version. Zadie Smithin On Beauty sai enimmäkseen hyviä arvosteluja, mutta en pitänyt kirjasta. Smith kirjoitti sen tietämättä amerikkalaisista yliopistoista oikeastaan yhtään mitään, mikä nakyy tekstissä. Nykyään hän tuntee aiheen paremmin ja varmaan kirjoittaisi eri tavalla.

    VastaaPoista
  10. Lisäys edelliseen. Updike kirjoitti paljon yliopistoista. Jos pidät Updikesta, voin suositella romaania Memories of the Ford Administration.

    VastaaPoista
  11. Kiitoksia suosituksista! Samaa mieltä On Beautysta. Lukaisenpa nuo Updiket ja Nabokovin, molempien teoksia olen lukenut liian vähän, mutta pitänyt lukemastani.

    VastaaPoista