Alkulause

Päätin aloittaa kaunokirjallisuutta ja muita tekstejä sekä niiden minussa herättämiä ajatuksia käsittelevän blogin, koska luen pakonomaisesti ja jatkuvasti, mutta en oikein osaa puhua kaunokirjallisuudesta ja muista teksteistä tai niiden minussa herättämistä ajatuksista. Olen kirjoittanut blogiin nimeltä (swim)suit issues nyt neljä vuotta tyylistä, muodista ja niiden ristiviitteistä muihin kulttuurin alueisiin sekä omaan henkilöhistoriaani, koska myös se alue on vimmaisen mielenkiintoni kohde ja samalla minulle äärimmäisen vaikea hahmottaa, sanallistaa ja ottaa haltuun. Tunnen oppineeni tuossa prosessissa ainakin jotain itsestäni, jos en suoranaisesti tyylistä. Nyt haluan oppia puhumaan tavallani lukemisesta ja ehkä ajattelustakin.

Opin lukemaan viisivuotiaana ja siitä lähtien olen viettänyt suurimman osan valveillaoloaikaani kirja tai lehti nenän edessä. Lapsuusaikani ainoa lääkärikäyntiä vaatinut onnettomuus sattui, kun kävelin lukiessani naama edellä kirjaston kortistokaappia päin. Kirjastonhoitajaäitini paikkasi silmäkulman talouspaperilla ja maalarinteipillä ennen kuin menin huilutunnille. Myöhemmin terveyskeskuslääkäri liimasi haavan kiinni vaikka toivoin tikkejä. Lapsuudessani tikkien määrä oli miltei yhtä suuri ylpeilyn aihe kuin murtuneet luut. Olen nyt 36-vuotias, enkä ole vieläkään saanut tikkejä tai murtanut muita luita kuin ehkä oikeanpuoleisen pikkuvarpaan.

Fyysisten vammojen lisäksi jatkuvan lukemiseni aiheuttamat psyykkissosiaaliset vauriot huolestuttivat vanhempiani. He saattoivat olla oikeassa – näköni on huono eikä minulla ole kovin paljoa leikkikavereita. Kyyhötän edelleen mieluummin sisällä huonossa valaistuksessa viiteentoista kertaan luettu dekkari kädessä kuin lähden hiihtämään. Viihdyn parhaiten kaupungeissa, missä tapahtuu paljon, mutta luultavammin olen jossain yksin lukemassa kuin nauttimassa muista kulttuuririennoista, ravintoloista, baareista tai ylipäätään ihmisseurasta. En muista haaveilleeni koskaan mistään tietystä ammatista mutta olin varma, että aikuisuuteni pitää sisällään loputtomasti lukemista ja jonkin verran kirjoittamista. Nykyisin teen tekstiä niin “toimittajana” kuin “copywriterina” ja pidän ammattejani loistavana syynä lukea aina vaan lisää.

Vaikka olen lukenut yli 30 vuoden ajan kaikkea käsiini saamaa, en ole mielestäni lukenut kovinkaan paljon. Kaunokirjallisella puolella seuraan kyllä uutuusjulkaisuja ja niistä käytävää keskustelua, mutta unohdan haalia hetken puhutuimmat kirjat omakseni. Etsiydyn uusien kirjatuttavuuksien luo satunnaisesti kirjastossa ja divareissa. Rakastan kirjastojen teemahyllyjä, joihin virkailijat ovat poimineet aihetta sivuavia romaaneja, runoja tai tietokirjoja. Rakastan kirjakauppojen ja divareiden alennushyllyjä ja poistokoreja.

Luen lempikirjojani yhä uudelleen, kylven niiden hyvältä tuntuvassa maailmassa. Juonia ja henkilöitä enemmän kiinnityn kieleen ja rakenteeseen. Opiskelin 90-luvulla yliopistossa noin viisi minuuttia yleistä kirjallisuustiedettä vain huomatakseni, etten osaa enkä halua suhtautua kirjoihin alan vaatimalla kylmäpäisyydellä. Toisaalta epäilen opinnoista tarttuneen jotakin analyyttisen asenteen poikasta. En lue puhtaan eskapistisista syistä, en lue löytääkseni samastumisen kohteita. Koska kasvoin teiniksi ja aikuiseksikin postmodernin puheen kulta-aikana, vaadin nykykirjoilta, että ne toimivat suhteessa muihin teksteihin, eikä kirjoittaja ole “luovinaan” jotakin ihan “omaa” ja “uutta”. En luota kirjoittajiin, jotka eivät tunne kirjallisuutta.

Varsinainen pääaineeni yliopistossa oli (yleinen) historia, ja lukijapersoonani taitaa olla pohjimmiltaan perinteisen pölyisen arkistoon uponneen kirjatoukan. Hermostun, jos realistina esiintyvä kirjailija tekee törkeitä asiavirheitä aikakaudessaan, maantieteessä, pop-musiikissa tai missä vaan viitteissä. (Palaan tähän aiheeseen luultavimmin otsikolla “Suomalainen nykykirjallisuus, mitä vittua?”) En välitä niistä, jos kirjailija onnistuu vakuuttamaan, että “virheet” ovat kirjan oman maailman sisällä tietoinen valinta ja rakennusaine. Saatan tarttua johonkin teemaan, sanaan, ilmaisuun tai ihmiseen, ja uppoutua lisätiedon etsinnässä ainakin niin pitkälle kuin internet sallii. Kaikkein tyydyttävintä on löytää yllättäviä siltoja omien mielenkiinnon kohteideni välillä. 

Kaunokirjallisuuden lisäksi haluaisin tässä blogissa yrittää kirjoittaa auki ajatuksia, joita eri medioissa seuraamani (poliittinen) kommentointi minussa herättää. En tiedä, miten paljon jaksan “ottaa kantaa” ainakaan kotimaan “yhteiskunnalliseen keskusteluun” - tuntuu että meidän internetkeskustelu on täys ääntä, vimmaa mut tarkoitusta vailla. (Olen oppinut kaikki puolisivistyneet sitaattini angloamerikkalaisista ja Eeva Tenhusen dekkareista.) En pidä siitä, miten nettikeskustelu perustuu nopeille reaktioille ja soundbiteille. Toisaalta nettikirjoittelun ydin, helppo viittailu ja ajatusketjuja selventävä linkitys ovat minulle rakkaita, ja haluaisin sanoa jotakin itseäni kiinnostavista aiheista feminismistä terrorismiin.

Väitän, että ihmiset ovat reilun vuosikymmenen jatkuneen hektisen uutisseuraamisen ja nanosekunnissa tapahtuneen reagoinnin turruttamina siirtymässä hitaaseen lukemiseen, pitkien tekstien ja polveilevien ajatuskulkujen pariin. Täältä pesee!

Toivottavasti nämä omakohtaiset kirjoitukseni kirjoituksista jaksavat kiinnostaa joitakuita. Kommentoidakin saa. Otan kiitollisuudella vastaan myös kaikki vinkkaukset mahdollisesta kiinnostavasta luettavasta.