Ensimmäinen perjantaikirja

Donna Tartt - The Secret History

Tarkoitukseni on tarttua tässä blogissa johonkin, vanhaan tai uuteen, kirjaan vähintään viikottain. Tuntuu luontevalta aloittaa niistä kirjahyllystäni löytyvistä teoksista, joita äskettäinen vieras kuvaili kauniisti elämää nähneiksi.

Kerroin alkulauseessa lukevani tiettyjä kirjoja (lue: koko kirjahyllyni sisältöä) jatkuvasti uudelleen, kylpeväni niiden (jo ensimmäisellä lukukerralla tutulta tuntuneessa) maailmassa, kielessä ja rakenteessa. Kerroin myös olevani 80-90-lukujen tuotos. Rakastan kirjallisuutta, joka elää viittauksista toisiin teksteihin, jopa "historiaan". Pidän siitä, että seuraamani henkilöt ovat itseäni älykkäämpiä ja lukeneempia. On ihanaa antaa kirjailija imeä mukaan toiseen maailmaan, on melkein tyydyttävämpää seurata, kuinka tämä ihana maailma murenee peruuttamattomasti.

Donna Tarttin The Secret History, suomeksi Jumalat juhlivat öisin, oli maailmanlaajuinen Tapaus jo ennen julkaisuaan 1992. Muistan, kun luin sitä tuoreena suomennoksena ilmaisutaidon lukion hyppytunnilla ja luovan kirjoituksen luokkakaverini moitti viihteellistä valintaani. Pidin sitä itsekin vähän nolona: meidän mikrokulttuuriimme kuului rakastaa niukkaa, kielellisesti ja rakenteellisesti haastavaa proosaa, mieluiten manneurooppalaisena versiona. Paheksuimme viihdettä ja "lukuromaaneja" niinkuin vain 17-vuotiaat älyköt osaavat. (Salaa ahmin dekkareita, olin ahminut siitä asti kun kahdeksanvuotiaana onnistuin kiristämään äidiltä luvan lukea Agatha Christieitä.)

Nyt miltei 20 vuotta myöhemmin puhkiselattu amerikkalaispokkari (ostin sen philadelphialaisesta sekundakirjojen kaupasta keväällä 1995) on yksi kirjahyllyni useimmin luetuista. Palaan siihen vähintään vuosittain, yleensä useammin. Muistan kokonaisia sivuja ulkoa, tiedän juonen kaikki mutkat, olen ottanut selvää sitaattien alkuperästä jo ajat sitten. Joskus luen sen uuden, kiehtovamman lukemisen puutteessa, useammin luen sen voidakseni kylpeä minulle rakkaimmassa kielessä ja kohtaloissa. Lyhyellä matematiikalla laskettuna olen suorittanut lukemisrituaalin ainakin 30 kertaa. Löydän itseni edelleen ensimmäisen luvun ensimmäisestä kappaleesta: "Does such a thing as “the fatal flaw,” that showy dark crack running down the middle of a life, exist outside literature? I used to think it didn’t. Now I think it does. And I think that mine is this: a morbid longing for the picturesque at all costs."

Tutkailin netistä, mitä muut lukijat sanovat Secret Historysta. Moni tuntuu minun tavoin rakastavan asetelmaa klassisten kielten opiskelijoista itärannikkolaisessa yliopistossa, nauttii (ei aivan uniikisti, näitä harrasti jo Agatha-vainaa) päälaelleen käännetystä murhamysteeristä (koska Bunnyn murhaajat ilmoitetaan alkulauseessa, kyseessä ei ole "whodunit" vaan "whydunit"), taitoa, jolla Tartt yhdistää kreikkalaisen tragdian kaikkien yliopistoromaanien perusteokseen, Evelyn Waugh'n Menneeseen maailmaan (joka sekin on tarkemmin ajatellen kreikkalaisen kohtalotragedian toisinto).

Sensijaan hämmästyttävän moni tuntuu pitävän kertojaa Richard Papenia ja muita keskeisiä henkilöitä luotaantyöntävän kylminä, tunteettomina ja epämoraalisina ellei peräti moraalittomina. Ehkä kertoo ennenkaikkea minusta, että samastun jokaiseen pääviisikon jäseneen (yleensä en lukijana koe tarvetta samastuilla henkilöihin, ylettömän sympaattisiksi tarkoitetut hahmot hermostuttavat minua). Aivan kuten minä, he elävät enemmän omassa mielikuvituksessaan ja tiiviimmässä suhteessa kirjoihin kuin nk. tosielämään, heillä on vaikeuksia ilmaista tunteitaan tai ottaa kontaktia ryhmänsä ulkopuolisiin, he tulkitsevat muiden reaktiot väärin. He samaan aikaan liioittelevat omaa erityislaatuisuuttaan ja ratkaisujaan, toisaalta toimivat "ennaltamäärätyn kohtalon" pelinappuloina. Richard kuvaa Bunnyn murhan viileästi, luultavasti suojellakseen itseään, mutta teon seuraukset näkyvät kaikissa: Francis sairastuu paniikkihäiriöön, Charles alkoholisoituu, Camilla (joka muutenkin jää etäisimmäksi) etääntyy edelleen, Richardin unettomuus ja depressiivinen puoli pahenee entisestään. Salaperäisin ja sulkeutunein hahmo, nerokkuuden rajoja lähestyvä Henry reagoi omalla tavallaan. (Törmäsin jossain sellaiseenkin keskusteluun, että onko se Henry saatana. Kannattaa muistaa, ettei judeokristillinen paholainen kuulu kreikkalaiseen mytologiaan, kuten kirjassa muistutetaan. Pahaa ei siinä ole ulkoistettu ja ylimaallistettu, vaan se on "meissä".) Henkilöt ovat kyllä äärimmäisen minäkeskeisiä (välillä me-keskeisiäkin) - murhien vaikutus on tärkeää siinä, miten se vaikuttaa meihin, ei esim. uhriin ja tämän läheisiin - mikä on aika normaali nuoren ihmisen tapa suhtautua ihan kaikkeen.

Koska kohtasin The Secret Historyn ensimmäisen kerran "herkässä iässä", se on viitoittanut osaltaan merkittävästi myöhempää elämääni ja kiinnostuksen kohteitani. Ei ole sattumaa, että keskityin yliopistossa pitkään antiikin historiaa tai uppouduin taideaineisiin ja latinaan. Valitettavasti en löytänyt opettajistani Julian Morrow'ta - ehkä siksi, ettemme kohdanneet hiljaisissa huoneissa kuuden hengen ryhmissä, teen kiehuessa taustalla, arvokkaiden mattojen vaimentaessa sivistynyttä keskustelua kauneudesta ja kauhusta. Ihailen lukeneisuutta ja kykyä muistaa lukemansa, haluaisin itsekin ilmaista sen, että nyt vähän väsyttää "Je veux dormir plutôt que vivre", mihin kaveri jatkaisi "Dans un sommeil aussi doux que la mort". Ihme kyllä, kirja ei ole koskaan herättänyt minussa halua tavoitella transsendenssia bakkanaalien avulla.

Moni nykyajan lempikirjailijoistani on amerikkalainen, kuten Tarttin aikalainen ja opiskelukaveri Bret Easton Ellis - jonka Camden College on yhtäkuin Tarttin Hampden College. Olen yrittänyt analysoida, mikä minua amerikkalaisessa romaanissa viehättää. Ainakin se, että voin luottaa heidän rakentamiensa maailmojen sisäiseen logiikkaan - jos "asiavirheitä" onkin, ne eivät pilaa lukukokemusta vaan tuntuvat perustelluilta. Toisin kuin Easton Ellis, joka naulaa pikkutarkoilla detaljeilla aikakauden ja miljöön reaalimaailman kaltaiseksi, The Secret Historyn sijoittuminen jonnekin 1980-luvulle on paljon väljempää - sivuhenkilöiden pukeutumistyyli, reaganilaisuuteen kuulunut islamofobian nousu ja terävästi piirretyn puolitaiteellisen opiskelijajengin suosikkihuumeet kyllä sopivat aikakauteen, mutta päähenkilöt liihottelevat Menneen maailman lisäksi muutenkin 20-luvun tunnelmissa, kuin Kultahatussa ikään. Tämä ei ole ainoa Waugh'n maailmaa ja rakennetta lainaava romaani, josta pidän: Jopa Anja Kauranen onnistui sijoittaessaan Arabian Lauri -romaaniin Bridesheadista pöllityn veli-sisarparin ja elegisen tunnelman.

Aivan kuin Brideshead on "revisited", The Secret History tapahtuu kertojan muistelemana. Sen maailma on menetetty ikuisesti, vaikka aikaa on kulunut vain vähän. Molemmissa kirjoissa Arkadiassa eletään ajallisesti ja sivumäärällisesti lyhyt aika, käänne väärään tapahtuu traagisen aikaisin, ja valtaosa romaania on väistämättömän alamäen kammottavan tarkkaa kuvausta. Moni lukija tuntuu tuohtuneen kirjan loppupuolen surkeudesta, nostattavan alun jälkeen jokaisen henkilön loppu on sanalla sanoen aika paskanen. Minusta se on välttämätön, onneksi kirjailija uskaltaa olla pelastamatta ketään, vaikka joku henkiin jääkin. Pidän myös siitä, että lukija tietää jo prologin ensimmäisestä lauseesta ("The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeksbefore we came to understand the gravity of our situation."), että vituikshan tässä kaikki menee.

Eräs lempiamerikkalaisistani, Jeffrey Eugenides, näyttää juuri julkaisseen (ristiriitaisia kritiikkejä saaneen) romaanin, joka myös sijoittuu 1980-luvun alkuun ja osin yliopistomaailmaan, sekä minua jo ennalta viehättävästi vanhalla kunnon postmodernilla tavalla suhteeseen kirjallisuushistorian kanssa - päähenkilö lukee Barthesia ja elää melko austenilaista/jamesmäistä "avioliittoromaania". Sen aion hankkia seuraavaksi yliopistoromaanieni kokoelmaan. Kysyn myös, osaatteko te suositella yliopistomaailmaan sijoittuvia romaaneja? Entä juhlivatko jumalat teidän lukukokemuksissanne?

Alkulause

Päätin aloittaa kaunokirjallisuutta ja muita tekstejä sekä niiden minussa herättämiä ajatuksia käsittelevän blogin, koska luen pakonomaisesti ja jatkuvasti, mutta en oikein osaa puhua kaunokirjallisuudesta ja muista teksteistä tai niiden minussa herättämistä ajatuksista. Olen kirjoittanut blogiin nimeltä (swim)suit issues nyt neljä vuotta tyylistä, muodista ja niiden ristiviitteistä muihin kulttuurin alueisiin sekä omaan henkilöhistoriaani, koska myös se alue on vimmaisen mielenkiintoni kohde ja samalla minulle äärimmäisen vaikea hahmottaa, sanallistaa ja ottaa haltuun. Tunnen oppineeni tuossa prosessissa ainakin jotain itsestäni, jos en suoranaisesti tyylistä. Nyt haluan oppia puhumaan tavallani lukemisesta ja ehkä ajattelustakin.

Opin lukemaan viisivuotiaana ja siitä lähtien olen viettänyt suurimman osan valveillaoloaikaani kirja tai lehti nenän edessä. Lapsuusaikani ainoa lääkärikäyntiä vaatinut onnettomuus sattui, kun kävelin lukiessani naama edellä kirjaston kortistokaappia päin. Kirjastonhoitajaäitini paikkasi silmäkulman talouspaperilla ja maalarinteipillä ennen kuin menin huilutunnille. Myöhemmin terveyskeskuslääkäri liimasi haavan kiinni vaikka toivoin tikkejä. Lapsuudessani tikkien määrä oli miltei yhtä suuri ylpeilyn aihe kuin murtuneet luut. Olen nyt 36-vuotias, enkä ole vieläkään saanut tikkejä tai murtanut muita luita kuin ehkä oikeanpuoleisen pikkuvarpaan.

Fyysisten vammojen lisäksi jatkuvan lukemiseni aiheuttamat psyykkissosiaaliset vauriot huolestuttivat vanhempiani. He saattoivat olla oikeassa – näköni on huono eikä minulla ole kovin paljoa leikkikavereita. Kyyhötän edelleen mieluummin sisällä huonossa valaistuksessa viiteentoista kertaan luettu dekkari kädessä kuin lähden hiihtämään. Viihdyn parhaiten kaupungeissa, missä tapahtuu paljon, mutta luultavammin olen jossain yksin lukemassa kuin nauttimassa muista kulttuuririennoista, ravintoloista, baareista tai ylipäätään ihmisseurasta. En muista haaveilleeni koskaan mistään tietystä ammatista mutta olin varma, että aikuisuuteni pitää sisällään loputtomasti lukemista ja jonkin verran kirjoittamista. Nykyisin teen tekstiä niin “toimittajana” kuin “copywriterina” ja pidän ammattejani loistavana syynä lukea aina vaan lisää.

Vaikka olen lukenut yli 30 vuoden ajan kaikkea käsiini saamaa, en ole mielestäni lukenut kovinkaan paljon. Kaunokirjallisella puolella seuraan kyllä uutuusjulkaisuja ja niistä käytävää keskustelua, mutta unohdan haalia hetken puhutuimmat kirjat omakseni. Etsiydyn uusien kirjatuttavuuksien luo satunnaisesti kirjastossa ja divareissa. Rakastan kirjastojen teemahyllyjä, joihin virkailijat ovat poimineet aihetta sivuavia romaaneja, runoja tai tietokirjoja. Rakastan kirjakauppojen ja divareiden alennushyllyjä ja poistokoreja.

Luen lempikirjojani yhä uudelleen, kylven niiden hyvältä tuntuvassa maailmassa. Juonia ja henkilöitä enemmän kiinnityn kieleen ja rakenteeseen. Opiskelin 90-luvulla yliopistossa noin viisi minuuttia yleistä kirjallisuustiedettä vain huomatakseni, etten osaa enkä halua suhtautua kirjoihin alan vaatimalla kylmäpäisyydellä. Toisaalta epäilen opinnoista tarttuneen jotakin analyyttisen asenteen poikasta. En lue puhtaan eskapistisista syistä, en lue löytääkseni samastumisen kohteita. Koska kasvoin teiniksi ja aikuiseksikin postmodernin puheen kulta-aikana, vaadin nykykirjoilta, että ne toimivat suhteessa muihin teksteihin, eikä kirjoittaja ole “luovinaan” jotakin ihan “omaa” ja “uutta”. En luota kirjoittajiin, jotka eivät tunne kirjallisuutta.

Varsinainen pääaineeni yliopistossa oli (yleinen) historia, ja lukijapersoonani taitaa olla pohjimmiltaan perinteisen pölyisen arkistoon uponneen kirjatoukan. Hermostun, jos realistina esiintyvä kirjailija tekee törkeitä asiavirheitä aikakaudessaan, maantieteessä, pop-musiikissa tai missä vaan viitteissä. (Palaan tähän aiheeseen luultavimmin otsikolla “Suomalainen nykykirjallisuus, mitä vittua?”) En välitä niistä, jos kirjailija onnistuu vakuuttamaan, että “virheet” ovat kirjan oman maailman sisällä tietoinen valinta ja rakennusaine. Saatan tarttua johonkin teemaan, sanaan, ilmaisuun tai ihmiseen, ja uppoutua lisätiedon etsinnässä ainakin niin pitkälle kuin internet sallii. Kaikkein tyydyttävintä on löytää yllättäviä siltoja omien mielenkiinnon kohteideni välillä. 

Kaunokirjallisuuden lisäksi haluaisin tässä blogissa yrittää kirjoittaa auki ajatuksia, joita eri medioissa seuraamani (poliittinen) kommentointi minussa herättää. En tiedä, miten paljon jaksan “ottaa kantaa” ainakaan kotimaan “yhteiskunnalliseen keskusteluun” - tuntuu että meidän internetkeskustelu on täys ääntä, vimmaa mut tarkoitusta vailla. (Olen oppinut kaikki puolisivistyneet sitaattini angloamerikkalaisista ja Eeva Tenhusen dekkareista.) En pidä siitä, miten nettikeskustelu perustuu nopeille reaktioille ja soundbiteille. Toisaalta nettikirjoittelun ydin, helppo viittailu ja ajatusketjuja selventävä linkitys ovat minulle rakkaita, ja haluaisin sanoa jotakin itseäni kiinnostavista aiheista feminismistä terrorismiin.

Väitän, että ihmiset ovat reilun vuosikymmenen jatkuneen hektisen uutisseuraamisen ja nanosekunnissa tapahtuneen reagoinnin turruttamina siirtymässä hitaaseen lukemiseen, pitkien tekstien ja polveilevien ajatuskulkujen pariin. Täältä pesee!

Toivottavasti nämä omakohtaiset kirjoitukseni kirjoituksista jaksavat kiinnostaa joitakuita. Kommentoidakin saa. Otan kiitollisuudella vastaan myös kaikki vinkkaukset mahdollisesta kiinnostavasta luettavasta.